Eduskuntaan 2019!

Kuva: Mette Erikkilä

Tämä blogi muuttuu muutaman viikon ajaksi kampanjablogiksi, sillä olen päättänyt lähteä Feministisen puolueen ehdokkaaksi eduskuntavaaleihin. Minua voi äänestää Pirkanmaan vaalipiirissä.

Kannattaa tykätä mun kampanjasivusta Facebookissa ja seurata Twitterissä ja Instagramissa!

Miksi ehdolle?

Mietin asiaa useamman kuukauden eikä päätös ollut helppo. Minun kaltaiseni ihmiset ovat aika hyvin edustettuina eduskunnassa eikä valtaa tulisi keskittää enää yhtään enempää hyvin pärjääville valkoihoisille heteromiehille. Eduskuntaan tarvitaan enemmän naisia, vähemmistöjä, marginalisoituja ihmisiä, rodullistettuja, saamelaisia, nuoria, muunsukupuolisia, transihmisiä, köyhiä, vammaisia ja seksuaalivähemmistöjä.

Mutta ehkä eduskunnassa tarvitaan myös liittolaisia näille ihmisryhmille. Ehkä ehdokkuuteni voisi hyödyttää hyödyttää näitä ryhmiä. Kenties esimerkiksi äänien kerääminen tietylle puolueelle edistäisi näiden ryhmien asemaa. Ja ehkäpä ehdokkuuteni myös vituttaisi tahoja, jotka vihaavat kaikkea hyvää! Win-win.

Olen pitkään suhtautunut edustukselliseen demokratiaan aika kriittisesti enkä ole äänestänyt likikään kaikissa vaaleissa. Olen käynyt poleemisia keskusteluita hämmästyttävän kärsivällisten puolueaktiiviystävieni kanssa äänestämisen mielekkyydestä.

Ja vaikka olenkin sitä mieltä edelleen, että jonkin toisenlainen yhteiskunnallinen järjestys olisi parempi kuin tämä nykyinen, ihmiset elävät nyt juuri tässä nykyisessä. On kaltaisiani ihmisiä, joilla on varaa jättää äänestämättä, koska mikään ei uhkaa meitä. Mutta on ihmisiä, joilla ei ole yhteiskunnassamme täysiä ihmisoikeuksia eikä niitä tule niin kauan kuin minun kaltaiseni ihmiset eivät tee asialle mitään. Ei voida myöskään vaatia, että marginalisoidut tahot ottaisivat itse ihmisoikeudet itselleen. Meitä kaikkia tarvitaan siinä. Jopa meitä valkoihoisia setiä.

Miksi Feministinen puolue?

Minulle oli tärkeää, etten ehdolle asettuessani veisi tilaa keneltäkään edellä mainitsemiini ryhmiin kuuluvalta ihmiseltä. Jos lista tulisi täyteen, minä väistäisin naista, vähemmistöön kuuluvaa tai nuorempaa. Tämä oli oma, itse itselleni asettama sääntö.

Toiseksi, halusin että mikäli olen ehdokkaana, en voi olla sitä listalla jossa kuulun sukupuolienemmistöön.

Kolmanneksi, jos olisin ehdokkaana, se voisi tapahtua vain sellaisessa puolueessa, joka uskaltaa ottaa rohkeasti kantaa sukupuolivähemmistöjen ja transihmisten puolesta pelkäämättä sitä, karkottaako se mahdollisesti joitakin äänestäjiä.

Puolueeni oli oltava feministinen.

Puolueeni oli oltava ihmisoikeuksien, sivistyksen, vapauden ja rakkauden puolue. Sen oli ajettava parempaa eläinsuojelulakia ja eläinten oikeuksia.

Vaihtoehtoja ei montaa kappaletta jäänyt. Monissa puolueissa on kyllä mahtavia ehdokkaita, joita voisin hyvällä omallatunnolla äänestää ja joiden menestystä vilpittömästi toivon. Toivon pinkki-puna-vihreää vaalivoittoa ja hyvää yhteistyötä ihmisoikeuksia ajavalta, ilmastonmuutosta torjuvalta, koulutukseen ja hoivaan satsaavalta, eläinsuojelulain korjaavalta pinkki-puna-vihreältä hallitukselta hurjan vaalivoiton jälkeen. Mutta nämä olivat keskeisiä ehtoja juuri minun puoluevalinnalleni.

Hyvä ja turvallinen maailma kaikille sukupuolille

Minulle on tärkeää myös puhua mieheydestä ja feminismistä. Asettuminen miehenä Feministisen puolueen ehdokkaaksi on mielestäni jo itsessään kannanotto: tällainenkin mies voi olla, myös mies voi olla feministi ja edistää maailmaa, jossa jokainen saisi olla sitä sukupuolta mitä on ja toteuttaa sitä parhaaksi katsomallaan tavalla (kunhan ei rajoita muiden oikeuksia).

Mies voi näyttää aika tavalliselta mieheltä ja kannattaa näitä asioita. Olen kalju, parrakas äijä, joka tykkää saunoa ja ottaa pari kaljaa silloin tällöin, katsoa supersankarileffoja ja jääkiekkoa. Ja kasvattaa omaa lastaan suvaitsevaiseksi, empaattiseksi, rakastavaksi ihmiseksi.

Isänä minulle on erityisen tärkeää, ettei lapseni koe paineita olla tietynlainen hänelle syntymässään määritellyn sukupuolensa vuoksi. Ja hänelle onkin täysin luontevaa pitää samaan aikaan Frozen-housuja ja Spider-Man-paitaa ja vaihtaa kesken leikin Niiskuneidin roolista Muumipeikkoon. Näin mutkatonta se voisi olla meille kaikille.

Mutta siihen ei päästä sulkemalla silmiä sukupuolelta tai siihen liittyviltä rakenteellisilta seikoilta. Eri sukupuoliin kohdistuu erilaista syrjintää. Eri sukupuoliin oletettuja ihmisiä kohdellaan eri tavoin. Ja näitä rakenteita täytyy aktiivisesti muuttaa.

Tukijaksi?

Mikäli nämä asiat resonoivat sinussa, olisi mahtavaa, jos voisit ilmoittaa tukevasi minua julkisesti! Se onnistuu täyttämällä tämä lomake. Lomakkeen täyttäminen ei sido tai velvoita mihinkään. Se on lupa julkaista sinun nimesi tukijalistassani. Voit ilmoittautua tukijaksi riippumatta puoluekannastasi tai sen puutteesta, vaalipiiristäsi, siitä, tuetko jo jotakuta toista ehdokasta tai aiotko edes äänestää.

Kiitos mielenkiinnostasi!

Ja kannattaa tosiaan myös tykätä mun kampanjasivusta Facebookissa ja seurata Twitterissä ja Instagramissa! Niistä saakin jo aika hyvän käsityksen siitä, millaisia asioita pidän tärkeinä.

P.S. Minut voi tavata tulevana viikonloppuna sunnuntaina Aamulehden vaalitorilla Lempäälän Ideaparkissa! Tervetuloa juttusille, paitsi jos olet natsi tai muu vastaava vaippapää!

Mainokset

Avengers: Endgame – 7+1 asiaa trailerista

En tiedä milloin olisi elokuvatraileria odotettu yhtä innokkaasti ja otettu niin hartaudella vastaan kuin hiljattain ilmestynyttä Avengers 4:n traileria. Samalla paljastettiin, että neljännen Avengers-elokuvan nimi on Avengers: Endgame. Monet tällaisista asioista kiinnostuneista ovat varmaankin jo lukeneet paljon analyyseja trailerista, mutta yritän tuoda esiin vielä jotain mahdollisesti tuoreita huomioita.

Spoiler alert! Juttu sisältää spoilereita Marvelin aiemmista elokuvista ja mahdollisesti myös tulevasta. Kohdassa neljä on luultavasti aika major spoiler Avengers: Endgamesta.

1. Vihjataanko tässä Pepper Pottsiin tulevana Iron Manina?

Itseäni kiinnostaa ehkä eniten alun symboliikka. Sitä on paljon. Yksi kiinnostavimpia kerroksia on se, että Tony Stark nauhoittaa viestiä Pepper Pottsille siten, että hän puhuu Iron Man -kypärälle. Hän katsoo Iron Mania silmiin, puhuu tätä kohti, mutta sanat ovat Pottsille. Hän jopa koskettaa hellästi kypärää, kuin koskettaisi Pepperin kasvoja.

Ei nyt mennä ollenkaan Shakespeare-viittauksiin, vaan yritetään pysyä vähän konkreettisemmissa asioissa. Infinity Warista lähtien on liikkunut huhuja, että Pepper Potts hyppäisi Iron Man -haarniskaan Avengers 4:ssa. Trailerin alku tuntuisi vihjaavan siihen suuntaan myös.

Toki tämä tilanne voidaan tulkita myös niin, että hän jättää hyvästejä samaan aikaan Pottsille, Iron Manille ja itselleen, mikä noin kuolemaa odotellessa olisi aika ymmärrettävää. Mutta sitä olisi tarpeetonta näyttää katsojalle, ellei se tarkoittaisi myös jotain muuta.

2. Tuleeko Starkin tarina todella täyden ympyrän nyt?

Lol Tony Starkilla on avaruudessa just samat vaatteet kuin sillä oli luolassa Marvel Cinematic Universen ja koko supersankaribuumin käyntiin potkaisseessa ihka ensimmäisessä Iron Man -elokuvassa. 

Se tarkoittaa väistämättä jotain. Se voi tarkoittaa sitä, että tässä kohtauksessa Iron Manin ympyrä sulkeutuu, hänen tarinansa päättyy siihen mistä se alkoikin. Se voi myös tarkoittaa sitä, että Stark selviää älyllään tästäkin tilanteesta, koska osaa rakentaa… jostakin… jonkin… joka jotakin.

3. Starkin hyvästit Pottsille vs. Rogersin hyvästit Carterille

Starkin hyvästit Pottsille muistuttavat jonkin verran Steve Rogersin hyvästejä Peggy Carterille ensimmäisen Captain America -elokuvan lopussa. Myös siinä lennetään vieraalla aluksella kohti varmaa tuhoa. Rogers lentää Hydran aluksella, jonka hän on kaapannut Red Skullilta, Stark lentää Guardians of the Galaxyn Benatar-aluksella.

Ja molempiin liittyy tavallaan aikahyppy. Captain America ohjaa lennokkinsa mereen, jäätyy ja tulee löydetyksi vasta 70 vuotta myöhemmin. Tapahtuu katsojan ja Rogersin näkökulmasta aikahyppy. Avengers: Endgamessa taas tulee aivan varmasti tapahtumaan aikahyppy, siis ihan oikeaa aikamatkustusta.

4. Pelastuuko Stark sittenkin?

Onhan Stark toki ollut vastaavassa tilanteessa aiemminkin. Ensimmäisessä Avengers-elokuvassa, kun hän on viemässä ydinohjusta madonreiän läpi avaruuteen, Jarvis kysyy häneltä, soitetaanko Pottsille. Potts ei kuitenkaan vastaa puhelimeen. Kun Stark on saanut ohjuksen vietyä, Iron Man -haarniskasta loppuu tehot ja hän alkaa pudota, ilman että voi vaikuttaa kohtaloonsa. Vähän kuin tässä trailerissa, jossa aluksesta on loppumassa happi. Avengersissa hänet pelasti Hulk, joka nappasi hänet ilmasta. Luulenpa, että joku nappaa hänet myös Endgamessa.

Captain Marvelin näyttelijä Brie Larson jakoi Instagram-tilillään 14.12. aika komean kuvan.


BOOM! Major spoiler! Kiitos vaan Brie Larson :D (EDIT// Sori, tää oli fanitililtä eikä Brie Larsonin omalta tililtä. Ja on nimenomaan fan arttia Yadhvender Singh Rana -nimiseltä taiteilijalta.)

Kuvassa näyttää olevan Marvel Studioiden logo oikeassa alareunassa, eli se ei liene pelkkää fan arttia. Kuvasta ei näe onko Stark elossa. Mutta hänen ympärillään näkyvä sininen kenttä näyttää samalta life suitilta, jollaisella  Yondu pelasti Starlordin Guardians of the Galaxy Vol. 2:n lopussa. Stark on trailerissa tosiaan Guardiansien Benatar-aluksessa ja mikäpä ettei sieltä näitä löytyisi lisää. Mutta onko sen laittanut hänelle Captain Marvel, joka on halunnut pelastaa viimeisiään vetelevän Starkin? Marvelilla ei olisi syytä laittaa Starkille life suitia ellei tämä olisi elossa. Vai onko hän laittanut sen itse itselleen viimeisenä oljenkortenaan, mutta ehtinyt menehtyä ennen kuin Marvel löytää hänet? Se selviää viimeistään huhtikuussa, mutta vaikea uskoa että onnistuisivat pitämään sen salaisuutena sinne asti. 

5. Tuleeko Steve Rogersin tarina täyden ympyrän?

Kun Steve Rogers ja Natasha Romanoff keskustelevat ollessaan lähdössä ilmeisesti jonkinlaisella kulkupelillä, Rogers vilkaisee kompassiaan, jossa on Peggy Carterin kuva. Esine sinänsä on tietysti tuttu entuudestaan, mutta myös otos on täsmälleen sama kuin ensimmäisessä Captain America -elokuvassa, joka oli myös Captain American ensiesiintyminen MCU:ssa.

Eli sekä Iron Manilla, että Captain Americalla on trailerissa suora viittaus omaan ensiesiintymiseen, joka antaa ymmärtää että oman tarinan ympyrä sulkeutuu. Mutta molemmilla viittaus on sellainen, että ollaan lähdössä  taisteluun, mikä toki selvää onkin. Nämä viittaukset tehnevät selväksi, että trailerin vihjailusta huolimatta Iron Man tuskin kuolee aivan alussa. Rogersin viittauksessa on tietysti kiinnostavaa myös se, että se sanoo aikamatkustuksen melko suoraan: kompassi näyttää suuntaa ja suunta on menneisyyteen kohti agentti Carteria.

6. Shuri on elossa, mutta kadoksissa.

Shurin näyttelijä Letitia Wright on vahvistanut jo aiemmin, että Shuri selvisi Infinity Warista ja on mukana myös tulevassa Avengers-elokuvassa. Siitä huolimatta asialla spekuloidaan netissä aika paljon. Traileri ei varsinaisesti lopeta spekulaatioita, mutta antaa vähän lisäinfoa. Bruce Banner, Natasha Romanoff ja Steve Rogers ilmeisesti keskustelevat Avengers-päämajassa siitä, mitä Thanoksen sormien napsautuksen jälkeen tapahtui. Romanoff sanoo, että puolet kaikesta elävästä pyyhkäistiin pois. Samaan aikaan Bruce Banner katsoo kasvokuvia muista sankareista. Etummaisena näkyy Scott Lang ja hänen vieressään ensin Shuri, sitten Spider-Man.

Vaikka Langin kohtalo jää Ant-Man and the Waspin lopussa epäselväksi ja Spider-Manin kohtalon tiedämme ja vaikka Romanoff puhuu nimenomaan kuolleista, näiden kuvissa näkyvien sankareiden status on ”missing”. Ymmärretävää. Kukaan maassa ei voi tietää tässä vaiheessa mitä Spider-Manille tapahtui Titanilla, eikä Ant-Manista myöskään. Mutta on erikoista että Shurin olinpaikkaa ei tiedetä. Black Panther kuoli Infinity Warissa ja Shuri olisi perimisjärjestyksessä seuraava Wakandan hallitsija. Mitäköhän Wakandassa mahtaa tapahtua?

7. Onko Scott Langin ilmestyminen myös aikamatkustusviittaus?

Trailerin lopussa Scott Lang soittaa ilmeisesti Avengers-päämajan ovisummeria. Steve Rogers kysyy onko tämä vanha nauhoite ja Natasha Romanoff vastaa että se on kuvaa etuovelta. Mutta…

Tarkkasilmäisimmät ovat havainneet, että kuvan vasemmassa yläreunassa lukee ”archive” ja siksi nyt spekuloidaan, että tämä materiaali on tallentunut turvakamera-arkistoon jo paljon ennen kohtauksen nykyhetkeä. Eli Ant-Man olisi joutunut kvanttitodellisuudessa aikapyörteeseen, jollaisesta Janet Van Dyne varoitti häntä Ant-Man and the Waspin lopussa, ja päätynyt sitä kautta ajassa taaksepäin ja tämä hämmentäisi aluksi Stevea ja Natashaa. Joku on ollut näkevinään tuossa vuosiluvunkin, mutta niin tarkkaa kuvaa minä en ole vielä nähnyt ja suhtaudun vähän varauksella tähän teoriaan.

Okei, se Shakespeare vielä…

No, tää on tosi ilmeistä. Marvel Cinematic Universellä on pieniä ja vähän isompiakin Shakespeare-kytköksiä. Isoin lienee ensimmäisen Thor-elokuvan ohjannut Kenneth Branagh, joka tunnetaan lukuisista Shakespeare sovituksistaan. Pienempiä viittauksia on siellä täällä. Ikimuistoisimpana tämä klassikko ensimmäisestä Avengers-elokuvasta.

Kypärälle puhuvasta Tony Starkista tulee mieleen pääkallolle jutteleva Hamlet. Vaikka kyse ei olekaan samasta kohtauksesta, tästä tulee mielleyhtymä yleensä Ollako vai eikö olla -monologiin, jossa kuolemanpelko on hänellä päätöksenteon tiellä. Ei aivan vieras tunne Tony Starkillekaan, joka on kärsinyt mm. paniikkikohtauksista ja alkoholismista pelkonsa vuoksi.

Shakespearen tragedioissa yleensä raatoja piisasi. Suunnilleen kaikki päähenkilöt tuppasivat kuolemaan lopussa. Tämän suhteen toivoisin rohkeutta Marvelilta. Kyllästyttävin piirre MCU:ssa on se, ettei kukaan oikeastaan koskaan kuole, joten ei pääse syntymään sellaista kuvaa, että päähenkilöillä olisi oikeasti elämä pelissä. Tämä vähentää jännitettä ja latistaa meininkiä. Vaikka rakastan Iron Mania ja Captain Americakin on aivan ok, toivon ihan uskottavuuden ja tarinan vuoksi, että kumpikaan ei selviä Endgamesta hengissä. Toivottavasti nämä pitkin matkaa pudotellut Shakespeare-viittaukset viittaisivat juuri siihen.


Mitä valkoinen heteromies tarkoittaa?

Viime aikoina on puhuttu paljon valkoisesta heteromiehestä. Milloin se kertoo Hesarissa, ettei saa sanoa mitään, milloin haukkuu naiset kaikista ongelmistaan, milloin feministit. Usein siihen viitataan vallanpitäjänä, joka on vastuussa monesta ongelmasta. Mutta mikä se valkoinen heteromies oikein on?

Intersektionaalisesta näkökulmasta käsite ”valkoinen heteromies” koostuu kolmesta ominaisuudesta, jotka ovat kaikki pääasiassa etuoikeuksia, eli valkoisuudesta, heteroudesta ja mieheydestä. Sitä käytetään valta-analyyseissä tuomaan esiin sitä, minkälaiset ominaisuudet yhdistävät ihmisiä, joille taloudellinen ja poliittinen valta enimmäkseen on keskittynyt.

Not all valkoiset heteromiehet

Jokainen valkoihoinen heteromies ei kuitenkaan ole ihan hirveän etuoikeutettu. Usein tästä esimerkiksi nostetaan kodittomuus. Suomessa on asunnottomia n. 7000 ja heistä 80% on miehiä. Pelkästään keski-ikäisiä miehiä asunnottomista on yli puolet. Heidän seksuaalisuudestaan tai ihonväristään tuskin on olemassa arvioita Suomen osalta (vinkatkaa jos on). Yhdysvalloissa ja Britanniassa on kuitenkin havaittu, että nuorista kodittomista merkittävä osa kuuluu LGBTQ-väestöön (Yhdysvalloissa jopa 40%) ja myös tumma ihonväri tarkoittaa suurempaa riskiä jäädä kodittomaksi.

Viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana asunnottomien määrä Suomessa on enemmän kuin puolittunut ja samalla nuorten ja naisten osuus asunnottomista on kasvanut. Eli erityisesti miesten asunnottomuutta on onnistuttu vähentämään, joskin asunnottomuus on räikeän sukupuolittunut ilmiö edelleen.

Yle Uutisgrafiikka

Tämä esimerkki havainnollistaa hyvin sitä, että miehet eivät ole keskenään yhtä etuoikeutettuja. Kaikki valkoiset heteromiehetkään eivät ole keskenään yhtä etuoikeutettuja. Toisilla valkoisilla heteromiehillä voi lisäksi olla muita etuoikeuksia, kuten varakas suku, korkeasti koulutetut vanhemmat, vanhemmat ylipäänsä, turvalliset vanhemmat, vammaton keho, terveempi mieli, hyvät sosiaaliset taidot ja niin edelleen. Mitä enemmän ihmiselle kasautuu etuoikeuksia, sitä parempaa menestystä se ennustaa.

Mutkun feministit sanoi…

On ymmärrettävää, että jos yksittäinen henkilö on valkoinen heteromies, joka tulee epävakaasta ja turvattomasta perheestä, hänellä on huonot sosiaaliset taidot ja hänellä on vaikkapa jokin liikuntavamma, hänestä saattaa tuntua kurjalta ajatus siitä, että valkoinen heteromies olisi aina jotenkin tosi etuoikeutettu ja oman valtansa väärinkäytön kautta syyllinen erinäisiin ongelmiin. Näin ei tietenkään ole.

Kun tehdään analyysiä siitä, minkälaisille ihmisille poliittinen ja taloudellinen valta on keskimäärin kasautunut, tehdään yksinkertaistuksia. Ketään yksittäistä henkilöä niillä analyyseilla ei syytetä.

Sosiaalisen median keskusteluissa saattaa tulla vastaan tilanteita, joissa valkoinen heteromies kokee, että hänen näkemystään vähätellään hänen pysyvien ominaisuuksiensa vuoksi. Olisi tietenkin ihanaa, jos kaikki voisivat aina käyttäytyä kaikkia kohtaan kauniisti.

Vähättelykokemuksen äärellä meidän miesten kannattaa kuitenkin laittaa jäitä hattuun ja tarkastella omaa a) toimintaa ja b) asemaa. Vähättelitkö itse viestissäsi jotakin sellaista ongelmaa, joka ei kohdistu sinuun? Tällöin voi olla ihan perusteltua epäillä oletko ymmärtänyt ongelman aivan kokonaan, jos sinulla ei näytä olevan siitä omaa kokemusta etkä ole tuonut esiin, että sinulla olisi itse hankittua tietoa aiheesta.

Kannattaako sitten puhua valkoisesta heteromiehestä, jos niitä on niin erilaisia?

No eipä oikeastaan kannata. Olisi hyvä jos samaan käsitteeseen saataisiin kätevästi mukaan myös muut olennaiset etuoikeudet, kuten vaikka perhetausta, terveys ja yhteiskuntaluokka, mutta alkaa mennä aika mutkikkaaksi.

Käyttämällä käsitettä ”valkoinen heteromies” pystytään tuomaan kuitenkin esiin hyvin yksinkertaisesti se, että yhdenvertaisuus ei typisty pelkkään mies-nainen -dikotomiaan.

Ja jos meillä valkoisilla heteromiehillä tulee siitä joskus vähän syyllinen olo, niin hyvä. Kai se syyllinen olo saa meidät tarkastelemaan kriittisesti omaa toimintaamme, omaa asemaamme ja omia etuoikeuksiamme? Ei kai oma syyllinen olo ole mikään syy syyttää asioista naisia tai feministejä, eihän?

Hyvää miestenpäivää kaikille!


Erään isyyden maantiedettä

Kuten torstaisessa tekstissäni kirjoitin:

”Kauneimpia muutoksia yhteiskuntamme mieskuvassa viime vuosina on ollut se, että miesten on yhä sallitumpaa olla rakastavia vanhempia. Lastenvaunuja työntävää miestä ei katsota enää ihmetellen saati paheksuen, mies saa olla julkisestikin hellä ja rakastava vanhempi perheeseensä kuuluvalle lapselle ja isyysvapaiden pitäminen on helpompaa ja hyväksyttävämpää kuin ennen (vanhempainvapaiden jakautumisessa vanhempien kesken on kyllä korjattavaa). Ja miehet voivat keskustella keskenään lapsistaan, julkisella paikalla, rakastavasti.”

Minä olen saanut elää koko lyhyen isyyteni varsin kiitollista aikaa: lapsestaan huolehtivaa isää kiitellään ja ihaillaan ihan tavallisista asioista. Sellaisista asioista, joita äideiltä odotetaan itsestäänselvyyksinä.

Lapseni syntyi nelisen vuotta sitten. Hänen syntymäpäivänsä on tietenkin yksi elämäni tärkeimmistä päivistä. Ensimmäiset puoli vuotta hänen elämästään vietin aikaa hänen kanssaan joka ikinen päivä ja tein niitä arkisia asioita, joita äideiltä odotetaan ja joista isiä ihaillaan. Muistan kun jossain kohtaa isyysvapaatani lapsen äiti tuli luokseni ja kysyi saisiko hänkin välillä vaihtaa lapselle vaipan. En enää muista missä vaiheessa, mutta muistan että innoissani olin ominut vaipanvaihdon kokonaan.

Puolen vuoden jälkeen me kuitenkin erosimme, jotta lapsi ei joutuisi kärsimään vanhempiensa huonosta parisuhteesta ja riitelystä. Tapaamiset harvenivat hieman, mutta lähes joka päivä pääsin hoitamaan lastani. Parin kuukauden kuluttua lapsi muutti äitinsä kanssa noin 170 kilometrin päähän ja minusta tuli kolmeksi vuodeksi viikonloppuisä.

Kahden viikon välein toistuvat viikonlopputapaamiset olivat ihania, joskin lyhyitä. Perjantaina menimme aika pian nukkumaan kun pääsimme minun luokseni, lauantain voimme viettää kivasti kotona, sunnuntaista jälleen iso osa meni matkustamiseen. Matkalla poikettiin yleensä mummon ja vaarin luona.

IMG_6747

Näin meni kolme vuotta, kunnes tänä kesänä muutin samalle seudulle kuin lapseni. Ensimmäistä kertaa sitten vauva-ajan olen taas lapseni arjessa mukana. Saan nähdä hänen hymynsä, kun haen häntä päiväkodista. Saan tuskastua, kun hän venkoilee aamulla pukemisessa, kun pitäisi lähteä päiväkotiin. Saan kuulla päiväkodin mahtavilta varhaiskasvattajilta päivän kuulumiset. Saan käydä lapsen kanssa kaupassa ja lohdutella häntä, kun hän itkee koska emme tällä kertaa ostakaan jäätelöä. Ja saan aina silloin tällöin myös ostaa ne jätskit ja katsella lapsen kanssa nostureita kaupan ikkunasta.

Vaikka en ole vielä onnistunut löytämään töitä uudelta paikkakunnalta, en ole katunut muuttoa hetkeäkään. Jos epätoivo hetkeksi pääseekin iskemään, seuraavassa hetkessä näen mielessäni lapseni hymyilevät kasvot ja onnesta loistavat silmät. Tai sitten ne tahtoikäisen raivarit, sillä yhtälailla niiden vuoksi minä olen täällä. Yhtälailla rakastan häntä niinä hetkinä kun hän käyttäytyy kuin pikku paskiainen.

Ja niinä hetkinä kun itse käyttäydyn kuin pikku paskiainen. Sellaisesta omatunnon kolkutuksesta en ollut aiemmin tiennytkään, mikä seuraa, kun suuttuu aamulla hidastelevalla ja kiukuttelevalle lapselle ja lapsi saa lopulta sanottua: ”Minä haluaisin jäädä kotiin iskän kanssa.”

Nyt on jossakin mielessä ensimmäinen isänpäiväni. On ensimmäinen isänpäivä, jona asun lapseni kanssa samalla seudulla ja olen aktiivisesti hänen arjessaan läsnä, ja jona minun kotini on myös hänen kotinsa eikä vain iskän koti jossa parin viikon välein vieraillaan.

IMG_6714

Viime aikoina olen saanut lapsestani myös kirjoitusseuraa.

Maskuliinisuus on nähdäkseni muuttunut myös lapseni elinaikana. Kun kirjoitin torstaina maskuliinisuudesta, sitä eivät ole jakaneet ja tykänneet vain naisoletetut feministit, vaan joukossa on paljon myös miehiä, jotka ovat kyllästyneet niihin rajoittuneisiin raameihin, jotka miehelle tässäkin yhteiskunnassa on tarjolla.

Minulla on sellainen tunne, että viikon päästä maanantaina toteutuva kansainvälinen miestenpäivä on hyvin toisenlainen kuin aikaisemmat. Ja sitä seuraavat sitäkin parempia. Ja jos lapseni kasvaa nimenomaan mieheksi, on hänellä siihen laveammat mahdollisuudet kuin häntä aikaisemmilla sukupolvilla. Toivon ettei häneltä jää koskaan häpeän takia halaamatta minua ja sanomatta: ”Sinä olet minun lakas iskä.”

Hyvää isänpäivää kaikille sitä viettäville!


Hutkitaanko valkoista heteromiestä?

Viime viikolla se oli Aleksi Rantamaa, sitä edellisellä Kauko Röyhkä ja tällä viikolla on ilmeisesti lastenpsykiatri Jari Sinkkosen vuoro saada merkittävästä suomalaisesta mediasta merkittävästi tilaa kertoa, kuinka valkoinen heteromies ei saa sanoa enää mitään ja ei ole tilaa kertoa. Sinkkonen käytti jopa ilmaistua ”hutkitaan kuin viimeistä päivää”.

Kunpa vain kaikilla hutkituilla ihmisryhmillä olisi sama etuoikeus päästä kertomaan tästä hutkimisesta joka viikko Ylelle tai Helsingin Sanomiin.

Jonkinlainen kriisi valkoisella heteromiehellä nyt varmasti on. Sille valkoihoiselle heteromiehelle, jolla ei ole paljoa valtaa tai tilaa julkisessa keskustelussa, tuntuu pahalta väite siitä, että valkoisella heteromiehellä on paljon valtaa ja tilaa.

Minulla on taatusti vähemmän valtaa ja tilaa kuin Aleksi Rantamaalla, Kauko Röyhkällä tai Jari Sinkkosella. Jos minusta tuntuu joltain, en voi ottaa yhteyttä mediaan ja saada tilaa mediasta ajatuksilleni noin vaan. Mutta en kyllä halua Röyhkän, Rantamaan tai Sinkkosen kaltaisia henkilöitä minua edustamaan. Heidän mieheytensä ei ole minun mieheyttäni.

Jokaisen valkoihoisen heteromiehen on hyvä ymmärtää, että meihin ei kohdistu järjestelmällistä sortoa noista yhdenkään ominaisuuden vuoksi (poislukien tietyn ikäisten juridisesti mieheksi määriteltyjen pakollinen asevelvollisuus). Ei valkoisuuden, ei mieheyden, eikä heterouden. Ne ovat kaikki ominaisuuksia, jotka enimmäkseen helpottavat elämäämme.

Yhteiskuntaluokkamme kyllä vaikuttaa meihin monilla tavoin.

Valkoisuus, heterous tai mieheys ei estä meitä pääsemästä lehtien palstoille, mutta se, jos emme ole rikkaita, kuuluisia, asiantuntijoita tai muuten hyvässä yhteiskunnallisessa asemassa, se kyllä estää.

Kauko Röyhkä, Aleksi Rantamaa ja Jari Sinkkonen eivät ole keitä tahansa valkoisia heteromiehiä, vaan kuuluisia henkilöitä, jotka kyllä saavat äänensä kuuluviin jos haluavat. Heidän ongelmansa on lähinnä se, että he saavat nykyään julkista kritiikkiä, kun he sanovat jotakin ääliömäistä.

Heillä ei ole juuri mitään yhteistä syrjäytyneen, työttömän ja matalasti koulutetun valkoisen heteromiehen kanssa, jonka nimeä ei perheen ja ystävien lisäksi tiedä kukaan, ja jonka mielipiteet eivät kiinnosta ketään. Ja hänenkin asemansa olisi vain heikompi, jos hän ei olisi valkoinen, tai mies, tai hetero, saati mitään näistä. (Tämän asiaintilan tunnistamista muuten kutsutaan intersektionaaliseksi feminismiksi, eikä se ole tätä vaikeampi tai vaarallisempi asia.)

Entäs sitten toksinen maskuliinisuus?

Nykyään törmää usein käsitteeseen toksinen maskuliinisuus? Eikö se sitten ole valkoisen heteromiehen lyömistä? Sinkkonenkin inhoaa tätä sanaparia? Miehisyyskö myrkyllistä?

Ei, kaikki maskuliinisuus ei ole toksista. Ihan samalla tavalla kaikki pallot eivät jalkapalloja, kaikki autot eivät ole rekka-autoja eivätkä luojan kiitos kaikki pizzat ole kinkkupizzoja. Ja kun todetaan, että rekka-autot ovat yleisesti suurempia ja painavampia kuin monet muut autot ja siksi joissakin tilanteissa suurempia riskitekijöitä, ei suinkaan hutkita kaikkia autoja.

Toksisella maskuliinisuudella tarkoitetaan yhteiskunnan vääristynyttä mieskuvaa. Eli sellaisia miehiin kohdistuvia odotuksia ja vaatimuksia, jotka ovat haitallisia miehille ja myös muille ihmisille, sekä sitä, että kaikkea näiden odotusten ja vaatimusten ulkopuolelle jääviä ominaisuuksia pidetään feminiinisinä ja huonoina.

Feministit eivät halua tunkea kaikkia miehiä samaan lokeroon, vaan nimenomaan vapauttaa meidät niistä.

Toksisesta maskuliinisuudesta puhuvat feministit eivät halua, että jokainen mies itkisi julkisesti ja puhuisi koko ajan tunteistaan. He haluavat (tai siis me haluamme), että miehillä on siihen mahdollisuus eikä heitä pidetä epäonnistuneina miehinä sen vuoksi.

Kaikki miehet eivät ole fyysisesti kyvykkäitä tunteettomia supersuorittajia. Jokainen mies ei osaa tai halua vaihtaa autoonsa itse renkaita. Hitto, eihän jokainen mies edes halua omaa autoa. Jokainen mies ei selviä elämänsä vaikeista tilanteista juomalla perjantaina pullon viinaa ja saunomalla lauantaina krapulan ja tunteensa pois.

Mutta feministit eivät esitä miehille tuollaisia vaatimuksia. Useimmiten pilkka vääränlaisesta mieheydestä tulee toisilta miehiltä. Varmasti on naisia, jotka odottavat miehiltä tiettyjä maskuliinisia asioita, mutta enimmäkseen toksista maskuliinisuutta pitävät yllä miehet itse. Tästä meidän täytyy opetella pois. Meidän ei pidä leikillämmekään homotella kaveria, joka tykkää pitää huolta ulkonäöstään tai kuuntelee tietynlaista musiikkia. Meidän ei pidä edes läpällä vähätellä naisia. Syrjivä huumori on aivan keskeinen keino pitää yllä haitallisia asenteita.

Kauneimpia muutoksia yhteiskuntamme mieskuvassa viime vuosina on ollut se, että miesten on yhä sallitumpaa olla rakastavia vanhempia. Lastenvaunuja työntävää miestä ei katsota enää ihmetellen saati paheksuen, mies saa olla julkisestikin hellä ja rakastava vanhempi perheeseensä kuuluvalle lapselle ja isyysvapaiden pitäminen on helpompaa ja hyväksyttävämpää kuin ennen (vanhempainvapaiden jakautumisessa vanhempien kesken on kyllä korjattavaa). Ja miehet voivat keskustella keskenään lapsistaan, julkisella paikalla, rakastavasti.

Valkoinen heteromies saa kyllä kritiikkiä

Valkoiseen heteromieheen toki kohdistuu kritiikkiä. On syytä tunnistaa se, että länsimaissa valta on keskittynyt nimenomaan valkoisille heteromiehille. Ehkä olisi syytä lisätä siihen rimpsuun vielä muutamia muitakin sanoja. Eli valta länsimaissa on keskittynyt erityisesti valkoisille, varakkaille, hyväosaisista perheistä tuleville, vammattomille heteromiehille. Jos tätä asetelmaa halutaan purkaa, se täytyy tunnistaa ja tunnustaa.

Kuka tahansa valkoinen heteromies saa kritiikkiä, jos hän julkisesti vähättelee vaikkapa seksismiä tai rasismia. Hän todennäköisesti ymmärtää seksistisiä ja rasistisia rakenteita huonommin, koska häneen ei kohdistu niihin liittyvää syrjintää ja hän jopa hyötyy niistä rakenteista. Kenen tahansa valkoisen heteromiehen olisi syytä kuunnella niissä asioissa ihmisiä, jotka tätä syrjintää todella kokevat. Ja oikeastaan jokaisen meistä olisi syytä itse omatoimisesti ottaa näistä asioista selvää.

Mutta jos emme jaksa aktiivisesti opiskella asioita syrjinnästä, sekin on ymmärrettävää. Hyvä alku olisi jo se, että antaisimme ihmisten olla sellaisia kuin he ovat, niin kauan kuin heidän tapansa olla ei estä muiden oikeuksia toteutumasta.

 

Edit 8.11.2018 klo 15:54: Korjattu asevelvollisuuskohtaa.

Nyrkkeilijäkuva on kuvakaappaus Jaakko Yli-Juonikkaan Twitterissä jakamasta gifistä.


Yle: ”Missä helvetissä on ne ”feministit” kun valkoista heteromiestä dumataan”

Sisältövaroitus: misogynia, antifeminismi, rasismi, homofobia. Kuvakaappauksia Lue lisää -tagin jälkeen.

Ylen mukaan valkoinen heteromies on sorrettu ihmisryhmä. Tähän näkemykseen Ylessä on ihan oikeasti päädytty. Päätyjänä Yle Kioskin toimittaja Aleksi Rantamaa.

Yle julkaisi 1.11.2018 videon otsikolla ”Valkoinen heteromies – Lievästi ärsyttävää”, jossa Rantamaa esittelee näkemyksiään feminismistä ja valkoisesta heteromiehestä. Video on osa Ylen Sekasin-kampanjaa, jonka tarkoituksena on ehkäistä nuorten syrjäytymistä.

Ylen mukaan valkoisesta heteromiehestä on tehty ”naurettava sarjakuvahahmo” ja ”lykätty jokainen jätkä samaan muottiin”. Ja lykkääjänä on kuulemma feminismi. Tämä lykkääminen näkyy Ylen mukaan siten, että valkoisen miehen päälle voi kaataa rajattomasti paskaa ja syyttää jokaista valkoihoista heteromiestä henkilökohtaisesti asioista kuten ”kolonialismi ja valtarakenteet ja blaa blaa blaa”.

”Musta pahasti tuntuu siltä, että kaikki maailman paha on valkoihoisen heteromiehen syytä.”

Lue lisää


Ei Tero Hannula -podcastin viimeinen jakso

Ei Tero Hannula -podcastin kahdeksas jakso, ”Silmät kiinni nyt, jalasta kiinni nyt, apokalypsi nyt!” on samalla sen viimeinen. Kaikki kahdeksan jaksoa löytyvät edelleen Soundcloud-tililtäni.

Viimeinen jakso käsittelee Liike Nytiä, Laura Huhtasaarta, Hannakaisa Heikkistä, Kokoomusta, sekä ilmastonmuutosta. Eli maailmanlopun tunnelmissa mennään.

Jokaisella ohjelmalla on oma elinkaarensa, ja nyt oli sopiva hetki uudistaa ajankohtaisohjelmien tarjontaa. Ei Tero Hannula -podcastissa ei sinänsä ollut mitään vikaa, vaan ohjelma oli ihan hyvässä iskussa. Ohjelmapaikalla aloittaa uusi podcast, joka on perinteisiin ajankohtaisohjelmiin verrattuna vauhdikkaampi ja yllätyksellisempi. 

Koska podcastien kuuntelijat eivät kuuntele niinkään podcasteja kuin niiden esityspaikkoja, testamenttaamme kaikki Ei Tero Hannula podcastin seuraajat tälle tulevalle podcastille.

Iltasatuna luen prologin Alan Weismanin kirjasta ”Maailma ilman meitä”, joka on Atenan 2009 julkaisema tietokirja siitä, millainen maailma olisi, jos ihmiskunta yhtäkkiä katoaisi.


%d bloggers like this: